Hän vilkutti leikillisesti silmiään.
— Mitä isä tarkoittaa?
— Niinpä niin. Minulla ei olisi mitään sitä vastaan, vaikka hänestä tulisi minulle — miniä.
— Isäpä on tänään oikein veitikkamainen, vastasi Antti huultaan purren suutuksissaan, sillä hänen mielessään kummitteli puhuttu sukulainen vähintäänkin karkeana talonpoikaiskörrinä. Vilahti jo vastenmielinen tunne siitäkin, että hänellä oli sukunimenä sama Heikkinen kuin heilläkin, jolla kyllä muutenkin oli iljettävän talonpoikainen sointunsa, ja että hän vielä lisäksi julkesi olla heidän sukulainen.
Hän kääntyi akkunaan ja katseli pitkin kylän valtatietä ja kylän laiteella olevaa näreikkötakalistoa, mihin tie piiloutui. Ja tuolla, missä se mutkikkaana, kylän aukealle solahti, näki hän paksun pölypatsaan lähenemistään lähenevän jättäen peräänsä summan, jälkeen ohenevan tomukiehkuran. Se läheni kuin oikukas tuulispään kurimo.
— Ehkäpä tulee hän nyt tuossa pölypatsaassa, se odotettu prinsessa.
Se oli Antin paraan ymmärryksen mukaan tilaisuutta varten keksitty sukkeluus.
— Totisesti! huudahtivat vanhukset kuin yhdestä suusta.
— Mutta minusta näyttää, että amatsooni istuu rattailla vallan yksin ilman kyytimiestä, ivaili edelleen Antti.
— Hän se on, sanoi isä.