— Niin minäkin luulen, myönsi äiti.
— Onpa tosiaan koko körötys! murisi Antti puoliääneen.
VI.
Koko Heikkisen väki riensi ulos pihalle, sillä kaikki olivat tuon hurjan tulon havainneet. Anttikin oli tullut uteliaisuudesta näkemään, miten portilla oli käypä, kun siinä oli jyrkkä käänne tehtävä, että rysähtääköhän koko tuulispää tukevaan portinpieleen vai? — häntä ei pelottanut, hän oli vain utelijas.
Ja juuri kuin pääsivät ulos pihalle, syöksyi hevonen hurjana, vauhkona portista tallin seinää vasten ja kohona näyttivät kärryt lentävän perässä.
Siihen se kumminkin korskuen seisahtui; jos askeleen olisi lisää ottanut, niin pää olisi ollut maskina vahvoja hirsiä vasten. Mutta lujalle olivatkin ohjakset vedetyt.
Rattailta hyppäsi alas keskikokoinen naishenkilö vahvasti tomuisissa vaatteissa ja hattu takaraivoilla kallellaan; kasvot olivat tulipunaiset ja silmät säihkyivät.
Suoraan hän juoksi hevosen suitsiin, ei näyttänyt vastaanottajiaan huomaavankaan.
Hevonen korskui ja koetti vieläkin riekkua.
— Poku, Poku! Johan sinä nyt varsin vauhkona riehut, hyväseni! Tyynny nyt toki! puheli hän taputtaen hevosen höyryävää kaulaa.