Kun vihdoinkin sai hevosen rauhoittumaan, niin hän kääntyi levollisesti kartanolla seisojiin ja virkkoi:
— Hyvää päivää, setä ja täti, hyvää päivää!
— Taivaan Jumala! huudahti rouva, joka, kuten kaikki muutkin, viimeisestä kohtauksesta oli kauhistuksen vallassa.
— Saisikohan talliin tämän hurjan? puhui tulokas tyynesti.
— Saamme, saamme, lapsi kulta. Mene sinä vain sisälle! sai kauppias Heikkinen itse vihdoinkin sanotuksi ja astui lähemmä tervehtimään.
— Tule, Hilma rakas! rouva vapisevalla äänellä puhui. — Jumalan kiitos, että vielä kipene henkeä on sinussa.
Vieras naurahti.
— Ei mitään vaaraa. Terve, terve! Tulista tuloa tosin. E-ei! Kyllä niinä itse riisun. On tottunut itsepäiseksi, kun ei melkein koko kesänä ole ajettu, puhui hän ja ryhtyi hevosta valjaista riisumaan.
Hän päästi jo toisesta aisasta ja pistäytyi täysin tottuneesti hevosen kaulan alitse toisesta päästämään.
Silloin kaikeksi onnettomuudeksi tervehti talon nuori Piiu aitauksestaan vierasta huimapäätä, joka kohta teki intohimoisen hypyn ja äkkikäänteellä pyörsi tervehtijään, luontoperäisesti korskuen.