Kauppiaan ronkkaan osui pyörä niin voimakkaasti, että hän päistikkaa keikahti kartanoon.
Rouva kirkasi kipeästi ja vaipui melkein tiedottomana Antin syliin, ja jääkylmät väreet kiirivät tämänkin selkäpiissä.
Mutta neiti Heikkinen riippuili hullun hevosen päässä eikä hellittänyt, ennenkuin sai sen asettumaan. Kauppias vääntihen muristen ylös vetäen loukkautunutta jalkaansa.
— Suokaa anteeksi, setä! virkkoi Hilma hengästyneenä, taluttaen hevosta takaisin.
— Miten lie itsesikin laita? virkkoi siihen kauppias melkein surkeasti. — Mutta missä lemmossa se Pieti on? Antti, vie hevonen talliin.
Antti ei kehdannut kieltäytyä, vaikka totisesti vastenmielistä olikin ryhtyä mihinkään tekemisiin sekä tuommoisen serkun että enitenkin hänen villin hevosensa kanssa.
Mutta tuskin oli hän pari vastenmielistä askelta ottanut, kuin vieras luoden häneen vakavan tutkivan katseen virkkoi:
— Tuskin sinä tätä talliin saat. Ryvetät vaan vaatteesi.
Antti punastui kuin koulupoika.
— Neiti luulee siis…