— Mihinkäpähän selvältä tieltä päässee, vastasi tyttö korjaten taakse solunutta hattuaan. Eikä se tuommoinen aina ole. Sattui nyt säikähtymään metsästä hakotaakkaa kantavaa miestä, siinä kaikki!
— Herra siunaa! Se oli varmaankin Pieti! huudahti rouva säikähtyneenä, ikäänkuin olisi äkkiä huomannut olevansa yksin syyllinen koko vaaranalaiseen tilaan.
Pieti oli todellakin laitettu hakoja noutamaan tallin lattialle. Tuolla tiellä hän nyt tallustelikin ryhevä hakotaakka seljässä.
Kaikki olivat menneet sisälle. Antti oli käynyt jäljessä ja ollut miettivän näköinen. Se uutuus, mikä vieraan esiytymisessä ja koko käytöksessä esiytyi, se se nyt antoi hänelle ajatuksen aihetta. Ensi vaikutus ei saattanut arvostelemaan vielä vähemmin ihailemaan, synnyttihän vain tuommoista ihmettelyn sekaista kummastelua.
VII.
Illalla istuttiin puistossa teetä juomassa.
Kauppias oli nuorekkaalla tuulella, puheli tavallista enemmän, laskipa leikkiäkin väliin.
Kaikesta päättäen piti hän erittäin paljon veljensä tyttärestä.
He olivatkin juontuneet innokkaasti keskustelemaan keskenään kauppiaan mieli-aineesta, maanviljelyksestä. Hilma kertoi paraallaan, että heidän niityillä viime kesänä olivat heinämadot tuhojaan tehneet, mutta hän oli kohta teettänyt ne pelloksi ja niihin kylvättänyt kauraa ja kylvöheinää. Uutisviljelyksestä ja vuoroviljelyksestä puhui hän niin asiantuntijan tavalla, että vanha kauppias kuunteli häntä kunnioittavalla tarkkuudella kuin mitäkin vanhaa maanviljelyksen neuvojaa.
Keskustelusta olivat jo aikaa jääpyneet toiset, se oli heille sekä outoa että nuoren sukulaisen esittelemänä tavatonta ja vastenmielistä kuulla.