Rouva istui äänettömänä pöydän toisessa päässä ja hypisteli ajatuksissaan ruohon helppeitä helmaansa. Hänen rinnallaan istui Antti ja käytti tilaisuutta tarkastellakseen serkkua. Se kävikin hyvin päinsä, sillä tämä oli niin kokonaan vajoutunut keskusteluun, ettei ollenkaan tarvinnut peljätä hänen tarkastelua häiritsevän.
Hän ei todellakaan ollut ollenkaan semmoinen, miksi hän oli häntä kuvitellut.
Siisti ja aistikas, vaikka yksinkertainen oli hänen kansallispukunsa, ja koristelematon hattu sopi vallan mainiosti.
Esiytyminen varmaa ja suoraa, mutta ei ollenkaan töykeää eikä raakaa.
Vartalo moitteeton. Rinnat ja vyötäinen tosin eivät olleet erittäin silmään pistävät; vaan siihen saattoi olla syynä tuo väljähkö puku.
Kasvot olivat melkein kauniit ja varmaan sitä olisivatkin olleet, jollei kevään ja kesän ahva olisi niihin ottanut. Pieni, pyöreähkö oli leuka, täyteläiset ja verevät hienohipiäiset posket. Suu oli kohtalainen; huulet päättävästi suljetut, hitaat hymyämään. Mutta niitä tuli Antti kumminkin pitemmän aikaa tarkastelleeksi. Tuntui kuin niihin lemmen viehkeys olisi ollut kahlittuna ja odottaisi vain irtipäästön aikaa. Sievä valkoinen hammasrivi näyttäytyi ainoastaan hänen puhuessaan. Nenä oli suomalainen, mutta ei tökerö eikä liian kippuraksi hätäytynyt. Siniset silmät olivat isot ja elävät, katse viehättävän naisellinenkin toisinaan; useimmin kumminkin kiinteän päättävä. Otsa oli selvä ja kauniisti, kaareva, mutta ehkä liian korkea. Tukka tuuhea, tarkoin ylös kammattu, ettei otsalle päässyt yhtään kiharaa; palmikko paksu ja pitkä, paljon alemma vyötäisiä ulettuva.
Ääni oli kaunis, teeskentelemättömän sointuva. Lauseet tulivat selvinä ja varmoina, kuin jos jokainen sana olisi ollut perusteellisesti punnittu.
Antti oli vaipunut ajatuksiinsa.
Mutta hän oli niin tavattoman erilainen kuin muut naiset, nuoret neitoset.
Ajaa esimerkiksi hevosta, tappelee hurjapäisen oriin kanssa kuin mies ja taluttaa sen kuonosta talliin — nuori nainen!