Ja Antti sen taasen tunsi aivan selvästi, ettei se ollut sopivaa.
Todellakin tallirengin tehtäviä.
Ja oliko sekään naisellista, ensinkään sievää ja kainoa, että hän puhui pelkästään vain maanviljelyksestä ja yksinomaisesti kauppiaan kanssa, joka itse innostuneena aineeseen ei puolestaan siinä mitään epähienoa huomannut.
Semmoiset keskustelut olivat Antin mielestä kyllä miesten kesken joskus anteeksiannettavia, mutta että nainen semmoisista puhui ja haasteli oli kerrassaan epähienoa.
Neiti Heikkinen oli sinutellut häntä. Mutta millä oikeudella? Lapsina olivat molemmat sen tehneet ilman vähintäkään sopimusta; nyt olivat aika ihmisiä ja kokonaan outoja toisilleen.
Mutta Antti ei ollut mikään ankara eikä liikanainen vaatimuksissaan, kun kerran oli asian ottanut oikein perinpohjaisesti punnitakseen.
— Missäpä olisikaan hienompia tapoja oppinut? hän ajatteli, ja melkein kävi sääliksi.
Hän lakkasi katselemasta.
— Jos haluat, niin lähdemme iltakävelylle katsomaan kuokoksia tuonne vainion laiteelle. Kyllä huomaat, ettei siitä olisi peltoa yksistään ojittamalla tullut.
— Mitä ajattelet? Onhan Hilma väsynyt sinne lähtemään, puuttui puheesen rouva, melkein nuhtelevasti katsoen kauppiasta.