Hilma rupesi yhä enemmän istuskelemaan puistossa, missä luki muassaan olevia kirjoja, tai kuljeskeli yksinään avarilla tiluksilla. Eikä hän sisälläkään ollessaan paljon puhunut, saattoipa niinkin tapahtua, että hän tuntikaudet istui salissa toisten seurassa kokonaan lukemiseensa uppoutuneena.
— Mikä se on tuo kirja, joka noin sinut kiinnittää.
Hilma nosti katseensa ja vastasi, lisäten vielä olevansa todellakin niin kiintynyt siihen, ettei voinut heittää kesken.
— Sepä sitten kirjaa, naurahti kauppias, joka tuskin elämässään mihinkään kirjaan oli syvemmin kiintynyt.
Mutta nyt halutti hänenkin sitä katsoa. Ja todellakin valvoi hän illalla tavallista myöhäisempään.
Aamulla kysyi Hilma tervehdittyään:
— Mitä piditte kirjasta, setä?
— Hm! Enpähän tullut tarkoin loppuun lukeneeksi, vastasi kauppias kierrellen.
— Ettekö? Ja minua se niin miellytti, puhui Hilma avosydämmisesti.
— Hm! Vai miellytti se sinua!