— Todellakin, setä. Se on läpeensä niin luonnollista, niin todellista, että luulee elävänsä mukana, näkevänsä hyvät ja pahat puolet ihan elävin silmin; melkeinpä iloitsee iloitsevien ja itkee itkevien kanssa yhdessä. Itkut siinä eivät ole satunnaisia eivätkä ilot, kaikkiin ovat selvät syynsä, aivan jokapäiväisestä ihmiselämästä otetut.
— Minua se ei ollenkaan miellyttänyt, keskeytti kauppias innostuneen arvostelijan.
— Sepä kummallista!
— Semmoista roskaa en lue, äännähti kauppias jo melkoisesti lämmenneenä. — Niinkuin ei maailmassa muuten rumaa ja likaista saisi nähdä ja kokea! Hiiteen semmoinen roska!
— Niinpä niin. Kuten setäkin myöntää, maailmassa on niin paljon mädätystä; tarvitsee leikata, leikata sydäntä myöten.
— Mutta kun ei ole mitään mädätystä, puhui kauppias kiihkeästi — niin pitääkö sitten sietää nenänsä edessä kaikkien hylkyjen mädätyksiä revittävän?
— Semmoista on meidän yhteiskuntaruumiissa niin paljon, ja sentähden, voidaksemme tartunnasta…
— Se on vale! Eikä se sillä parane, että sitä revitään ihmisten nenäin edessä. Päinvastoin pahenee. Semmoisten kirjojen ihaileminen osottaa jo täydellistä paheen tietoisuutta.
Hän pysähtyi äkkiä ja näytti kuin olisi katunut viimeisiä kiihkolla lausutuita sanojaan.
Mutta Antti iloitsi sydämmestään.