Rouva katsoi arasti vuoroin mieheensä, vuoroin Hilmaan ja näytti kuin olisi toivonut väittelyn loppuvan.
— Oikein, setä, vastasi Hilma hämmästyttävällä varmuudella. — Jospa elämässä ei esiytyisikään semmoista! Mutta kun paheen ilkeät siivet ulettuvat kaikkialle, niin pidän onnenani, että tiedän siitä jotain, voidakseni vaaroja välttää. Avossa silmin se on helpompaa kuin nukkuessa. Muutamia vuosia sitten uhkasi minua sama vähätietoisuuden vaara, mikä niin monta nuorta tyttöä on kurjuuteen saattanut. Esimerkin avulla siitä pelastuin; sain lukeakseni muutamia kirjoja, joista löysin oman itseni tanssimassa nielevässä pyörteessä.
— Hilma, heitä! Minua kauhistuttaa! huudahti rouva todellakin kauhistuneen näköisenä.
— Niin, täti, niin minuakin se ajatus, että olisin hukkunut tuohon pyörteen vihuriin.
Itsetietoisen pöyhkeydellä sekautui nyt Anttikin puheeseen, koettaen antaa sanoilleen mitä juhlallisimman painon.
— Neiti Heikkinen! En olisi odottanut naisen suusta tuollaista puhetta, sanoi hän.
Hilma heitti häneen vakavan, melkein säälivän katseen ja vastasi:
— Serkkukin! Jospa elämäsi olisi yhtä kainoa kuin uskottelet korviesi olevan!
Antti lensi tulipunaiseksi.
— Lopeta! Minä vaadin sen!