Kauppias oli jo suuttunut väittelystä, sen hänen jyrkkä äänensä kyllin selvään todisti.
— Olen oppinut kuulemaan hienoutta naisten puheissa, sanoi Antti taasen rohkeutuneena halveksivalla äänellä.
Kauppias katsahti poikaansa ylpeästi ja äiti lempeän hellästi.
Mutta Hilman katsetta hän ei kärsinyt, se oli tuiman ankara, ikäänkuin jos hän olisi aikonut murtautua hänen sisimpänsä, kaivautua syvimpiin ja rumimpiin elämän salaisuuksiin.
IX.
Hilma oli menettänyt viimeisenkin suosion; häntä kohdeltiin, jollei juuri tylysti, kumminkin jotenkin kylmästi. Varsinkaan kauppias ei sen perästä halunnut hänelle melkein mitään puhua. Hän oli loukkaantunut syvästi; sillä vaikka väittelyssä saikin viimeisen sanan, huomasi hän varsin hyvin, ettei voitto sillä ollut ratkaistu.
Raskasta oli Hilmastakin, sen hyvin näki kaikesta. Hän oli vähäpuheinen silloinkin, kun oli muiden seurassa, ja enimmäkseen hän olikin yksikseen, joko sitten istui puistossa lukemassa tai kuljeskeli ympäri ajatuksiinsa vaipuneena.
Mutta Antti, vaikka olikin niin loistavasti väittelyssä esiytynyt ja saanut sillä vanhempainsa suostumuksen, oli sittenkin niin levoton ja arka, ettei mitenkään olisi tahtonut tulla vähimpäänkään yhteyteen serkkunsa kanssa. Varsinkin nuo hänen viimeiset sanansa olivat niin masentavasti häneen vaikuttaneet.
"Jospa elämäsi olisi yhtä kainoa, kuin uskottelet korviesi olevan!" oli serkku hänelle kiinteästi häneen katsoen sanonut.
Nuo sanat pyörivät mielessä ja rasittivat kuin kiusaava painajainen.