Ne saivat hänet väkiselläkin taasen ajattelemaan itseänsä ja elämäänsä, eikä hän voinut saada mielestään sitä tunnetta, mikä alinomaa kuiski, että serkku oli sittenkin oikeassa.
Hän tunsi oman itsensä, masentui, vieläpä toisinaan teki vakavia päätöksiäkin vastaisen elämän varalle.
Ja sitten hän ei voinut olla katkera serkulleen; päinvastoin salaisesti kunnioitti tätä ja tämän katsantokantaa.
Kun Hilma joko istui lukemassa puistossa tai ajatuksissaan käveli siellä sinne ja tänne puiden ja pensaiden välissä, niin huomaamattaan oli Antti useinkin nojautunut akkunaan ja häntä kauan katsellut, ja omituista sulavuutta tunsi hän silloin sielussaan, oli kuin ylpeys, viimeinenkin karvaus, vieläpä arkuus ja pelkokin olisivat kadonneet, muuttuneet — ihailuksi.
Olihan kaikki hänessä kumminkin niin raitista, niin luontaisen elävää.
Kerran hänen tämmöisessä tilassa ollessaan astui Hilma hänen kamariinsa.
Antti hämmästyi ensin; mutta sitten pyysi kumminkin jotenkin myötätuntoisella äänellä istumaan.
Ison aikaa hän istui sanaakaan lausumatta, ja samoin Antti.
Antti oli jo kerjennyt häneen luoda usein salaisia silmäyksiä.
Hän oli sangen miettivän näköinen, melkein surullisen, jollei se vain ollut masentumisesta — Antti melkein uskoi sitä.