Mitä mahtoi hän ajatella?
Antti kävi taasen levottomaksi, ja vihdoin huomaamattaan tuli virkkaneeksi:
— Serkulla näyttää olevan ikävä.
Hilma katsoi häneen hetken vakavasti, mutta ei kumminkaan niin lujasti, kuten ennen jo useasti.
— Minun oloni täällä lieneekin serkulle, kuten muillekin, vaivaksi.
Antti katsoi häneen hämmästyneesti; olihan muutos odottamattoman suuri.
— Mitenkä niin? hän kysyi.
— Täällä — hän jatkoi surullisesti — olen outo ilmiö teistä; vapaa, suora ja elämää toisilla silmillä katsova kuin te. Mutta siitä huolimatta katson velvollisuudekseni lausua sinulle suoraan mielipiteeni, mikä minulla sinusta on.
Aina yhtä surunvoittoinen oli hänen äänensä. Antti oli luonut katseensa alas.
— Sinä kuulut nyt levähtävän, jatkoi hän. — Mutta tuommoinen levähtäminen ei tuota lepoa, päinvastoin veltostuttaa se sinua vain päivä päivältä. Ryhdy uutteraan työhön ja toimeen! Se saa sinuun virkeyttä ja elämisen intoa, se poistaa sinusta tuon aikaisen lamautumisen.