— Serkku tietänee, että menen syksyllä kauppias Kaukosen palvelukseen? sanoi Antti hämillään.
— Tiedän. Mutta sitäkään en pidä hyvänä. Sinä olet, suo anteeksi että sanon suoraan vakaumukseni sinusta, jo niin perin väsynyt hurjasta kaupunkielämässä, että olisi paljon parempi pysyäksesi täällä kotonasi ja täällä tehdäksesi työtä.
Se oli taasen liikaa ja se suututti häntä; mutta hän ei löytänyt sanoja vastatakseen.
— Sinä olet henkisesti masentunut, menettänyt tarmosi, ehkäpä melkein tahtosikin. Sinun on ensinnäkin voitettava jokukaan osa takaisin, ennenkuin kykenet luovimaan suuren maailman elämässä tiheään löytyviä salakareja. Minua surettaa, että jo näin nuorena olet laivasi rappiolle ajanut, serkku parka.
— Millä oikeudella serkku niin luulee? äyhkäsi Antti vihaisesti
— Itse, herraseni, olet valitettavasti päivän selvä, varman varma vastaus siihen. Kysyhän itseltäsi, innostuttaako elämä sinua. Eikö kaikki toimi ja työ ole sinusta ikävää ja arkipäiväistä.
Sen tunsi Antti nyt valitettavan hyvin. Mutta että toinen sen niin varmaan tiesi ja sen osoitti, se luonnollisesti häntä suututti.
— Eikö suurin nautintosi elämästä ole ollut semmoista, että sen aina täytyy julkisuutta peljätä.
Jo kuohahti Antin sisällä kiukkuinen viha, mutta terätön.
— Mistä serkku aikoo minua sitten syyttää, jos saan luvan kysyä? äännähti hän pistelijäästi, koettaen saada äänensä niin välinpitämättömän ilkeäksi kuin suinkin voi, päästäksensä hänestä.