Mutta Hilma ei näyttänyt välittävän, jatkoi vaan levollisesti, melkein äidinomaisella hellyydellä, katsoen häneen surullisen osanottavasti, niinkuin Antti todellakin olisi ollut hänen mielestään auttamattomasti mennyttä kalua.
— Serkku hyvä! Sinä olet väsynyt. Et unen puutteesta vaan liikanaisesta unesta. Sinä olet henkisesti nukkunut ja niinkuin tavallisessakin unessa elänyt itsemääräämätöntä elämää, elänyt viettien höllimpienkin määräysten mukaan, ja luultavasti niin ollen mennyt mihin asti hyvänsä epäoikeaan. Työhön, työhön, elostavaan työhön sinua neuvon!
Antti koetti pinnistäytyä vastatakseen jotain; mutta häneltä puuttui sanoja, ehkäpä ajatuksiakin — pää tuntui olevan kuin säkki viljaa etsivän köyhän miehen olalla.
— Tuntuu siltä kuin minulla olisi joku selittämätön velvollisuus sinua kohtaan, Antti; siksi olen sinulle puhunut.
Ja todellakin, sen Anttikin huomasi, oli niinkuin tuossa katseessa olisi ollut jotain odottamattoman outoa, surullisen lempeää osanottavaisuutta.
Mutta sepä se olikin omansa loukkaamaan. Sillä ylpeys voi elää väsyneessäkin rinnassa.
— Minä luulen olevani yhtä viisas kuin serkkukin, jamasi hän jotain vastatakseen.
— No, no, serkku! Tässä ei ole kysymyksessä meidän viisautemme vertailu, vaan…
— Minua ei haluta kuunnella serkun typerää sekaantumista toisten ihmisten elämään ja asioihin, keskeytti Antti ja heitti päänsä huolettomasti keinutuolin taustalle.
Hilma loi häneen pettyneen, surullisen silmäyksen ja lähti.