— Loukkautukoon! äännähti Antti huolimattomasti ja karvaasti.
— Mitä hänen tulee minuun, olinpa minä mikä olin ja millainen olin?
— Vai parantaakseen minua!
Hän olisi kostanut, kostanut oikein tuntuvasti. Mutta ei löytänyt mitään aukkoa siihen, ei jaksanut edes ajatella mitään.
Illallispöydässä osui hänelle kumminkin tilaisuus.
Hilma tarjosi hänelle sävyisästi, ikäänkuin olisi viimeisen kiistan unhottanut, melkeinpä rukoilevaisesti, jonkun muassaan olevan kirjan.
Antin katse elostui.
— Suokaa anteeksi! En ihaile roskakirjallisuutta, hän huolettomasti sanoi.
— Vai niin, virkkoi Hilma katkera hymy huulillaan.
— Oikein, poikani! lausui kauppias ja nosti tyytyväisenä olkapäitään.