Antti rohkeni jo tarkastaa häntä.
Hän oli vetäytynyt pöytään, kasvoja ei voinut nähdä, ainoastaan vaan kyyryisen seljän, paljaan päälaen ja hopeanharmaat vierihiukset.
Mutta syvät saattoivat olla otsan uurot, katse miettivä, ehkäpä ankarakin, sitä aavisti Antti.
Mutta nyt hän ei kumminkaan enää levoton ollut, ei myrskyä peljännyt.
Isä oli ankara mies, ankara ytimiään myöten; mutta hänellä niinkuin kaikilla muillakin ihmisillä oli heikkoutensa: hänellä oli hyvä sydän.
Oli jo niin monesti tapahtunut, että uhkaavammatkin pilvet hänen otsaltaan poisti hänen vaimonsa, sillä tämä ei voinut häntä paljo ensinkään loukata. Ensiksikin sen vuoksi, että isä piti niin paljo hänestä ja toiseksi siksi, että äiti aina oli niin hyvä ja kaikin puolin mallikelpoinen vaimo. Ja siitä seurasi sekin, että hänen jyrkkä mielipiteensä, jota ei kukaan rohjennut edes koettaakaan muuttaa, useinkin sai naurettavan keikahduksen ja miesten mies joutui puolisonsa sydämmellisyyden valtaan.
Ja kun tämä niin hellästi aina oli ainoaa lastaan rakastanut, rakastanut äidin hellimmillä tunteilla, kuten hän isänä itsekin teki, vaikka ymmärsikin ankaruuden kasvattavan hyödyn, niin pojan ei koskaan ollut tarvinnut kovin isää peljätä, milloin vain äiti oli lähellä.
Antti sen hyvin tiesi, että niukasti olisi rahaakin saanut, jollei äiti olisi aina välittäjäksi käynyt — siksipä hän niin rakastikin häntä vielä täytenä miehenä.
Kauppias nousi ja hyväntahtoisesti lausui, melkein itsekseen:
— Niinpä niin. Tahdoin vaan osottaa, miten varallisuutemme on supistunut.