— Hänkö? Kenen sitten?
— Teidän.
Anttia harmitti, ja hän vain vastenmielisesti myrähti.
Mutta Alma sen ymmärsi, ja hänen katseensa elostui.
— Sitähän minäkin, kun se on niin miesmäinen, hän kevyesti sanoi.
Kuinka noihin hänen silmiinsä olikin autuaallista katsoa!
Alma seisoi niin lähellä Antin edessä, ettei tämän tarvinnut kuin vähän ojentautua tarttuakseen hänen vyötäriinsä ja vetääkseen hänet hellävaraisesti syliinsä.
— Mutta jos joku tulisi…
— Pane ovi säppiin.
Hän teki sen ja supatti tuskin kuuluvasti: