— Kitasi kiinni, aasi!
Mutta Pieti oli päättänyt puhua suunsa puhtaaksi.
— Ja kun nuo toiset piiatkin…
— Mitä?
— Ovat minua kiusotelleet, että se Alma viipyy toisinaan liian kauan nuoren herran kamarissa.
Se oli jo ääretöntä röyhkeyttä ja se kiehutti hirmuisesti Antin sisua.
— Olen tuosta tullut vain ajatelleeksi, että jos se herra niinkuin huvikseen vain konstaelisi tytön kanssa, lisäsi hän, ja ääni oli muuttunut katkerammaksi.
— Ulos täältä, nauta! kirkasi Antti vihasta vapisten. Mutta Pieti seisoi vain kuin petäjän kanto kankaassa, ei hievahtanutkaan paikaltansa.
— Enhän minä olekaan sitä uskonut; on vain tullut semmoisiakin ajatuksia, kun se on tuo Alma ollut niin toisenlainen nykyisin.
— Ulos, roisto!