Mutta kaikki oli turhaa. Hän kohahdutti vain pikkaraisen noita ylen leveitä hartioitaan ja seisoi liikahtamatta ovipielessä.
Sen huomasi Antti, ja huomasi myös, ettei hän kovuudellaan voi mitään.
— Mitä minulla on tekemistä teidän naimispuuhiinne? sanoi hän sitten, koettaen näyttäytyä niin välinpitämättömältä kuin suinkin. — Ota hänet vaikka huomenna taikka jo tänään.
Pietin kasvot nykähtelivät ilonliikutuksesta. Hän astui Antin eteen ja puristi karhunkourallaan tämän kättä.
Iloisesti muljahtivat hänen isot silmänsä, ikäänkuin jos olisi tahtonut lisätä:
— Kyllähän sen arvasinkin. Hän meni.
Antti käveli kiihkeästi edestakaisin huoneessaan, puri hammasta ja oli kiukuissaan.
Mutta kun hetken perästä tuli rouva kamariin, täytyi hänen taasen tekeytyä rauhalliseksi.
Ja nauraen kertoi rouva Alman ja Pietin niin hirmuisesti kinastaneen heinitallissa. Mutta ei tiennyt, mistä oli kysymys, ei ollut viitsinyt kuunnella, oli suoraan kärryistä tullut sisälle. Hilma oli jäänyt hevostaan riisumaan; mahtoi kuulla kaikki.
Antti oli kalpea ja ruumista väristytti.