— Kerro nyt, hyvä Hilma, mistä ne siellä jaahasivat! hän kehoitti, ei niinkään uteliaisuudesta, vaan saadakseen ikävän, kankean juhlallisuuden loppumaan. — Eihän tuo nyt vaarallista liene, jos joutavaa onkin.
— Sitäpä minäkin toivoisin, virkkoi Hilma luoden Anttiin väsyneen säälivän katseen, joka Antista nähtävästi tuntui hirmuiselta, ikäänkuin olisi aikonut tunkeutua hänen päänsä jokaiseen aivosokkeloon.
Kuumiksi kihahtivat Antin ohimot ja posket ja hänen hengityksensäkin kävi epätasaiseksi.
Hilma näkyi huomaavan sen ja kiinnitti katseensa yhä terävämmin ja tuimemmin häneen.
Antti oli tavallistakin kalpeampi.
Kauppias huomasi sen ja vähän levottomasti kysyi:
— Mikä sinulla on?
— Todellakin! huudahti samaan rouva.
Hilman katse yhä vain ahdisti häntä.
Antti oli vallan hämillään eikä tiennyt, mitä olisi siihen vastata.