Ja mykkänä oli Hilma.
— Mitä tiedät? Kerro!
Hilma loi häneen loukkautuneen katseen ja virkkoi:
— Se ei kuulu minulle, setä.
Pitkä, kiduttava äänettömyys.
Mutta vihdoin puhui Pieti.
Hän kertoi, kuinka oli ollut hänellä ja Almalla vakaat tuumat mennä yhteen, hän jo sormuksenkin oli kevätmarkkinoilta ostanut. Mutta sitten nyt kesällä oli tyttö yhtäkkiä muuttunut; neitikin sen oli kuullut, kuinka tallissa oli kerskunut hänelle, ettei ole pakko kontata kun kävelläkin taitaa. Oli vielä hänen varotuksiinsa uhotellut, että parempi kerran voitaleipää kuin aina kalaaleipää. Jo lopuksi hän sen suoraan sanoi, että nuoren herran tähden se ei enää hänestä huoli.
Kauppiaan otsa kyrtistyi ja synkkä pilvi sille nousi. Hän astui ovelle.
— Alma! huusi hän hirmuisen kolkolla äänellä. Hän tuli.
Ensin hän esiytyi kuten ennenkin, viehättävänä ja viehkeänä; vaan pian näytti tajuavan, että kysymys oli vakavaa laatua, ja hämmentyi hänkin, veret muuttelivat hänen kasvoillaan, välin oli harmahtavan kalpea, pian taasen tuskastuneen punastunut.