Äänettömäksi jäivät toiset saliin.
Mutta synkkää oli hiljaisuus.
XIII.
Antti ei moneen päivään kyennyt mitään selvästi ajattelemaan. Yksinään oli hän niin paljon kuin mahdollista, sillä hän häpesi kaikkia.
Eikä hänen yksinäisyyttään häirittykään; isä ei puhunut mitään eikä äiti saattanut katsoakaan häneen.
Almaa hän inhosi, sillä hänhän se oli hänen häpeäänsä syynä.
Se oli hyvä, ettei häntä tarvinnut nähdä; sen jälkeen ei Alma ollut hänelle kahvea kantanut ja harvoin ruokiakin pöytään tarjonnut. Mutta parempi olisi ollut, jos häntä ei koko talossa olisi ollut.
Mutta kerran häirittiin hänen yksinäisyytensä — Hilma astui sisään.
Antti säikähti, tuiotti häneen elottomasti, ikäänkuin olisi julman, hätyyttävän haamun nähnyt.
Hän oli syviin ajatuksiin vaipuneena, alakuloinen ja hajamielisesti näytti etsivän jotain puheen alkuun päästäkseen.