— Minä en ymmärrä, millä oikeudella semmoista minusta…
Kylmä hiki oli jo noussut otsaan.
— Se on sopimatonta, kerrassaan hävytöntä! Hilman katse oli murtavan säälivä.
— Minäkö palvelustytöstä?
Hilma hymyili katkerasti ja näkyi vain odottavan lisää.
— Minä tiedän, mikä sopii ja mikä ei sovi.
Mutta hän oli heikko vastustamaan tuon katseen voimakasta vastarintaa.
— Ja mitä se asia muita liikuttaa?
Nyt vierähti kyynel Hilman silmäripsille, kirkas kyynel, mutta peljättävä.
Serkku parka! hän vihdoin äännähti tuskin kuuluvalla äänellä, niin surullisella, kuin jos äiti olisi kuolemaan tuomitulle lapselleen sanonut viimmeiset jäähyväiset.