He katsoivat kauan lattiaan.
Antti ei voinut enää vastustaa, ei puollustautua; hän oli kuin rikoksesta hyvin sanoin nuhdeltu nyyhkivä lapsi.
Vihdoin puhui Hilma:
— Mutta ehkä kumminkin, vaikka kovin syvälle oletkin langennut, sinussa vielä on elämän siementä jäljellä. Sydämmestäni sitä toivon.
Viimmeinen sana oli tukehtua hänen kurkkuunsa, tuli sameana ulos, arasti vavisten, kuin olisi peljännyt mahdottomuutta.
Ja hänen kasvonsa vavahtelivat, silmänsä olivat kirkkaissa kyynelissä; hän todellakin — itki.
Tuo jäykkä luontoko olisi murtunut?
Anttia hämmästyttivät nuo kyynelet, ne pakottivat hänen ajattelemaan; mutta ajatuksella ei ollut mitään selvää tulosta. Vaistomaisesti hän vain tunsi niiden itseensä hirmuisesti koskevan, ja mitä selvemmälle hän siitä pääsi, sitä kuumempia ne olivat, ne olivat tulisia hiiliä, ne polttivat vihdoin kuin helvetin tuli hänen sieluaan.
Miksi hän itki, ja juuri tällä hetkellä?
Säälistäkö?