Kyynelien välistä virkkoi Hilma:
— Serkku, serkku! Sinun täytyy kasvaa, kasvaa ihan uudestaan.
Antti vapisi ja tuijotti tunnottomasti lattiaan.
Hilma oli mennyt.
Antti ei vielä ollut liikahtanut paikaltaan.
Mutta hän koetti nyt pudistuttaa itsensä eleille, vaikka huonolla menestyksellä; hän koetti ajatella, mutta se oli mahdotonta — oli kuin ajatus olisi sammunut.
Mutta sitäkin vilkkaammin levisivät entiset elämän tapaukset mieleen, sielun sameassa kuvastimessa liiteli joukottain kuvia kuin irvisteleviä peikkoja, nauraen hänen olemuksensa surkeaa tyhjyyttä.
Vihdoin palautui Hilman kuva hänen mieleensä.
Tuossa oli hän seisonut, siitä katseellaan hänet tunnustuttanut, siitä lausunut peittelemättömän tuomionsa, heltynyt kyyneliin ja itkenyt.
Antti ei voinut enää saada hänestä hirveätä, kiusallisen ahdistavaa kuvaa… olihan hänellä sydän, olihan hän itkenyt. Lempeän surulliselta soi vielä hänen äänensä hänen korvissaan ja hänen katseensa tuntui niin osanottavalta. Ja nuo kyynelet, jotka olivat vihdoin niin tulvinaan virranneet mielenliikutuksesta kalpeille kasvoille…