— Minunko tähteni?
Häntä värisytti. Oliko hän todellakin niin auttamattomassa tilassa, tyhjyyteen vajonnut, parantumaton?
Ja miksi hän niin syvästi olisi surrut hänen tähtensä?
Hän painui kumaraan, antoi päänsä vaipua hermottomasti käsiin ja itki.
Todellakin itki.
XIV.
Surullinen, mutta säälivä samalla oli katse, millä Hilma sittemmin kohtasi Anttia, ja se aina teki häneen masentavan vaikutuksen.
Hän pelkäsi sitä enemmän kuin kiinteää, tuimaa; mutta hän kunnioitti sitä myöskin enemmän.
Suoranainen loukkaus hänen puoleltaan ei enää tullut kysymykseenkään, vaikka kipeästi koskikin Hilman toisinaan suoraan lausutut arvostelut.
Muuten olivatkin he paljon lähenneet toisiaan olivatpa toisinaan yhdessä kävelemässä ja ajelemassakin.