Se oli Hilma, joka lähentymään pyrki, ja Antti noudatti hänen tahtoaan kunnioituksesta, vaikka sitä hän ei itselleenkään tunnustanut.
Hilma oli välin hyvinkin virkeä, jopa iloinenkin; mutta Antti, hän ei paljon puhunut, sillä tajusihan hän olevansa johonkin määrään voitettu, tai sikäläisessä aselevossakin allakynsin.
— Elämää, todellista elämää ja siihen innostusta sinä tarvitset, serkku, puhui hän kerran, ollessaan ajelemassa Antin kanssa.
Antti ei vastannut. Hän oli aivan ulkoisen luonnon kaltainen, mikä ei ollut kylmää eikä lämmintä, ei hämärää eikä päiväpaisteista, mutta pilvistä ja sumeaa.
— Kun elämällä on joku tarkoituksensa, vaikkapa alussa vähänenkin päämaali, mihin työllä ja uutteruudella pyrjitään, niin silloin voi sanoa olevansa elämisen alussa, ja siitä on luonnollisena seurauksena se, että näköpiiri ja katsantokanta laajenee, saapi uusia, aina vereksiä aineksia ja varmempia tarkoitusperiä, jotka itsestään elähdyttävät ja saattavat elämän mieleiseksi, rakastettavaksi. Joutilaisuus, työttömyys on kuolettava tila, jota seuraa tyhjyyden tuottama masentuminen, innottomuus ja lopuksi ihmishenkeä kuihduttava väärien nautintojen etsiminen ja niissä eläminen.
Antti katsoi ajattelevana vinhasti pyörivään pyörään kykenemättä mitään vastaamaan.
Hilma höllitti ohjia ja jalo eläin oikasihe huimaavaan juoksuun. Rattaat hypähtelivät ryöpymyksissä ja rilloissa istujat notkahtelivat vieterien ponnahduksista.
Hilman silmät säkenöivät ja poskilla hohti raitis puna. Hän todellakin nautti elämästä — ajamisestakin.
Levottomin elein istui Antti hänen vieressään ja jo vihdoin pelon pakottamana kielsi häntä niin hurjasti ajamasta.
— Pelkäätkö? kysyi Hilma kevyesti nauraen. Antti ei vastannut.