Hilma oli jo aikoja huomannut lapsellisuudeksi väitellä kauppiaan ja toisten kanssa kirjallisuudesta ja sen semmoisista näille vastenmielisistä asioista, sillä varsinkin kauppiaan katsantokantaa oli mahdoton jo ikäin erotukseenkin nähden muuttaa.
Siksipä päästiinkin vähitellen aivan itsestään entiselleen, tai ainakin näennäisesti siihen. Puheltiin väliin paljonkin; varsinkin kesän venyttyä oli kauppias halukas puhumaan maanviljelyksestä, ja kenenkäpä kanssa siitä muiden kuin Hilman olisikaan voinut pitemmältä puhua.
Yhdessä kulkivat he tiluksilla; puhelu oli virkeätä lähtiessä ja palatessa vieläkin virkeämpää.
Noista kävelyretkistä oli vielä sekin seuraus, että Antti sai useinkin olla auttamassa puodissa myöjäpoikasta.
Eikä se hänestä niin kovin vastenmieliseltä tuntunutkaan; aina silloin kului päivä paremmin kuin muuten ihan joutilaana ollessa.
Mutta kerran jäi hän lauvantaina puotiin peräänkatsojaksi. Ihmisiä kävi paljon, välin oli niitä puoti täynnä. Ei ollut kerjetä mihinkään, kun niillä muutamilla vielä oli olevinaan semmoinen kiirekin.
Antti hermostui ja kävi kärsimättömäksi.
Ja ihmekö, jos suututti.
Kyseltiin, tingittiin, juoniteltiin.
Mikä oli näkevinään, ettei punnitus ollut oikein, millä oli mitäkin sanomista.