— Pidättekö, neiti Heikkinen, kukkaisista? alkoi Sulo, kun äänettöminä olivat jo hetken kävelleet.
— Kyllä. Niiden tutkiminen tuottaa joskus hyvinkin suurta nautintoa; sillä pienuudessaankin ovat ne suuret.
— Niin, voidaanhan ihmisiäkin verrata kukkasiin, sanoi Sulo epäröiden.
— Voidaan todellakin, paha kyllä. He kävelivät ison aikaa äänettöminä.
— Mitä sillä tarkoitatte? kysyi vihdoin Sulo.
— Neiti Kaukonen oletteko koskaan tunteneet itsenne levottomaksi, silloin kun suloisimmat tunteet ovat täyttäneet rintanne ja elämä on paraiten teille hymyillyt?
— Olen, olen monestikin keskellä ilojen tuntenut semmoista.
Hilma katsoi häneen syvällisen lempeästi ja jatkoi:
— Kukkanen sulkee lehtensä päiväpaisteellakin nousevalle myrskylle. Tuommoinen kohtaava levottomuuden tunne rinnassamme ei sekään ole aiheeton, vaikka useinkin on tuntematon.
— Mitä se sitten on? Mutta olkaa hyvä ja istukaa