— Se on sisäinen ääni, joka varoittaa sulkeutumaan, vakaistumaan elämän myrskyille, joita selkeimmälläkin päivällä voi uhkaavina nousta. Paha vaan, ettemme sitä tajua. Me pysymme siten kukkasina, jotka kovemmissa myrskyissä sortuvat.
Kyynel vierähti Sulon poskelle.
— Oi, te olette niin voimakas, te tiedätte niin paljon! huudahti hän.
— En, neiti Kaukonen. Mutta siihen koetan pyrkiä. Olen tuntenut monesti myrskyissä olevani turvaton.
Sulo katsoi häntä silmiin lapsellisella luottamuksella; hänen katseensa paloi täyttämättömästä tiedon halusta, jossa kumminkin toisekseen ilmeni kevyt, lapsellinen utelijaisuus.
— Me naiset lienemmekin heikompia myrskyssä kuin miehet, hän sitten virkkoi.
— Emme, hyvä neiti, ja jos olemme, on syy siinä, ettemme hanki itsellemme vastustusvoimaa, tietoisuutta elämästä. Samassa tilassa olevat miehet ovat päinvastoin meitä heikommat. Paljon on taittuneita kukkasia niin mies- kuin naismaailmassakin.
— Oi, kyllä minun veljeni on ainakin yksi semmoinen, huokasi Sulo.
Hilma vavahti ja painoi katseensa alas. Sulo jatkoi;
— Häntä on jo vuosia koetettu saada parantumaan, mutta turhaan; on pidetty monet kerrat maallakin, mutta palattuaan on ollut samallainen. Ja niin herttainen kuin hän olikin nuorempana!