— Niin, olethan saanut rahoja paljon, ja tuumaat nyt käyttää niitä. Viisi ja puoli ne panivat viimeiseksi hinnaksi ja ne siemenpuut pystyyn, mutta en minä sellaista metsää anna alle kuuden. Jo minä lupasin siemenpuut korvesta sentään heittääkin, kun meidän vanhin poika puhukselee sitä ojittaakseen, jos metsä hakataan, mutta mäkiin pitää jättää. Silleen se kauppa sitten jäi, ja lupailivat lähteä vielä muualta kuulemaan. Vaan pantiin siihen kahden viikon odotus, että jos puoli tai toinen muuttaisi päätänsä. — Mikähän ostointo niillä nyt on?
Joppi oli kyllä sen innon tietävinään, ja senkin, että vielä ne maksavat kuusituhatta täyteen ukolle, jos ennättävät. Mutta Oskari on häntä jo tarpeeksi pettänyt, hän antaa vastavuoroa nyt — jos vaan saa sen ukko-kyyhkysen suostumaan siihen, että odottaa enempiä rahoja ensi talveen.
— Tiesi heidän intonsa, vastasi Joppi vaan lyhyeen. Mutta tekaistaan me nyt kauppa valmiiksi että paukahtaa, niin pääsette pitemmistä tuumimisista. Minä maksan sen kuusituhatta täyteen ja jätän mäkiin ne ainaiset siemenpuunne, vaikka tuskinpa niistä mitään hyötyä mahtaa olla.
— Soo, ei taida olla, sanoi isäntä, mutta ovat vaari minua viisaammat niin sanoneet, niin joutavathan jäädä.
— Jätetään, jätetään herrantähden, sanoo Joppi, jota isännän venyttäminen alkaa yhä enemmän tuskastuttaa. — Mutta ettehän te tietysti vaadi koko rahaa yht'aikaa?
— Enhän minä, paitse hakkuun mukaan. Kaksi tuhatta vaadin heti nyt ja kontrahti tehdään kahdeksi vuodeksi, tästä lukien.
Mainio kauppa! tuumi Joppi. Välikirja teetettiin ja siihen vaati ukko kahden markan sakon jokaisesta luvattomasta puusta, mikä kaadettaisi.
— Vanhuuttaan se on hassahtanut, sanoi Joppi kirjan tekijälle, vaan olkoon hänen tahtonsa.
Ja nyt oli Joppi täysi metsäpatruuna ja nyt hän oli paikkaava kaiken sen vahingon, mitä itse oli puulaakilta kärsinyt.
Hän pani keväällä vielä alkuun hakkauksen ostometsässään ja oli Oskaria ja hänen miehiään kohtaan niin koppava, ett'ei hyvää päivää tehnyt vastaan sattuessa.