Kirjat luettiin, kartasta talon suuruus ja henkikirjurin todistuksesta sen veroitus ja luonto. Jopin kauppakirja, jolla hän isältään oli talon saanut, luettiin myös, ja siitä kuuli jokainen, millainen eläke on maksettava talon entiselle emännälle, Jopin äidille.
— Vai on sellainen eläke, hm! sanoi joku pitkämatkaisempi talon tavoittelija.
— Sellainen on, ja eläkekirja on myös lain vahvistama, niinkuin tässä kuulette, sanoi toimitusmies.
— Se vielä pitää olla kiusana, ajatteli Joppi, joka kohmeloisena hikoili huutajien joukossa, kun hän huomasi, että eläke tulisi alentamaan talon hintaa.
Huuto alettiin.
— Kuusituhatta! pannaan alku siitä, huusi kauppamies, kun se kerran on siitä kiinnitetty. Ei hän taloa havinnut ollenkaan, mutta täytyihän hänen alkaa siitä summasta, mitä oli talosta saatavaa.
Vasaramies huutaa "kuusituhatta, kuusituhatta — —" ja heiluttaa vasaraa samaan tahtiin. Mutta kauvan kestää, ennenkuin aletaan lisätä, ja pieniä summia vaan.
Huutajat ovat vakavan ja miettivän näköisiä.
Joppi on tuskan vallassa. Koko ruumis vapisee, ja silmät hätäilevinä, pyörien ympäri huonetta, koettaa hän ikäänkuin katseillaan vettä miesten suuta auki.
— Antavatko ne sydämmettömät hänen talonsa mennä niin polusta — ja hänelle ei jää mitään. Sekin viimeinen toivo näyttää pettävän.