Mutta Perkiön niitty ei sillä kertaa tullut kahden päivän eväillä korjatuksi, niinkuin ennen, vaikka oli pouta kuin kupari, ja Eerikkiä se suututti niin, että hän kolmantena aamuna kotoa lähtiessä ei ilennyt kulkea kujaa, kun siinä kujan vieressä naapurin rengit jo kertausta toistain kyntivät, vaan kiersi metsän kautta perkiölle.
2.
Jos työt Hinkkalassa olivat kesällä jääneet takapajulle, niin alkoivat ne syksyn puoleen jäädä sitäkin enemmän, sillä palkolliset odottivat vaan vuotensa loppua ja heillä oli jo römppäviikon kaikki hauskuudet niin mielessä, ettei työ ollenkaan sujunut. Eikä varsinkaan ilman johtoa, sillä vanha Eerokin oli jo tuskastunut. Hän oli huomannut suotta uurastavansa, sillä hän ei siitä korjannut kiitosta eikä palkkiota, haukkumasanoja vain työkumppaneiltaan ja toisinaan isännältäkin.
Ja pyhäinpäivästä hän oli muuttava naapuritaloon, toiseen Hinkkalaan, mistä oli ottanut muonamiehen pestin.
Ei viitsinyt hän kau'aksi muuttaa, kun oli ikänsä kaiken näillä yksillä paikoilla ollut, samoja tanhuita tepastellut ja tuttuja työmaita pitänyt.
Hinkkalan arossa olisi vielä ollut joku sarka, pari, itäneitä kaurakasoja riiheen korjattava, mutta maa oli syyssateista jo niin liettynyt, ettei säälleen kantanut hevosta, ja kun isäntäkin oli sanonut, että "mädätkööt siellä, välipä sillä muutamalla kauratynnörillä", niin päätti Eerokin, että mädätkööt sitten hänen puolestansa.
Se toisinaan vähän pistätti, kun kylän miehet virnistelivät, että onpa aika hyvin itäviä kauroja Hinkkalassa. Mutta syytön oli hän siihen, tiesiväthän sen kaikki.
Isäntä itse, Joppi, ei käynyt työmailla katsomassa enään senkään vertaa kuin kesällä.
Hän oli näihin saakka kuluttanut aikaansa huhtoen korteilla, pulloilla ja hevosilla, mutta nyt alkoi hän sen lisäksi vielä reistailla pyssyillä ja koirilla.
Hänestä oli äkkipäätä tullut metsästäjä, ja se uusi urheilun haara veti häntä alussa kovasti puoleensa.