— Koirat irti, eihän niitä jaksa taluttaa, komensi yksi heti kujalle tultua.
Koirat, huomattuaan että kahleen koukku solahti kaulaimesta irti, loikkasivat vimmatusti pellolle, niinkuin vapautensa saaneet vangit, ja niille pantiin vielä huudolla, usutuksella ja torven päristyksellä vauhtia perään.
Ne töyttäsivät ensi innostuksessaan vaan vähän matkaa, yksi sinne toinen tänne, sitten seisattuivat, piehtaroivat, ja kaapivat tassuillaan jo puoleksi jäätynyttä peltomultaa, häntä jäykässä kaaressa.
Yksi niistä oli sattunut kääntymään navettaan päin. Se katseli sinne hetken saaliinhimoisin silmin, ja samassa potkalsihe juoksuun kuin nuoli, täyttä suuta ulvoen, ja toiset perässä.
Siinä oli talon lampaat juuri lähtemässä yömakuultaan, etsimään ojavieriltä ja pellon pientareilta jotain vatsansa täytettä, sillä viimeiset illalla löydetyt kuivat ruohon korret oli jo loppuun märehditty. Niiden poloisten täytyi vielä roudan aikana etsiä ulkoa niukka ravintonsa, eikä niitä kukaan viitsinyt edes yöksi tuoda katon alle. Mutta arvatenkin oli niillä mielestään navetan seinivierellä jotain suojaa, kun ne aina siinä makasivat yönsä yhteen kasaan ahtautuneina.
Nyt siitä tuli kamala lähtö.
Ne yrittivät vainoojiaan pakoon henkensä edestä. Ensin taajassa ryhmässä kaikki, vaan kun koira iski joukkoon ja kaatoi yhden, niin onnettomat hajautuivat.
Jo nykertyi toinen toisen koiran alle ja tuonne aitoviereen lyykistyi kolmas, ja koirista kukin kävi ähisten saalistansa kurkkuun kiinni.
Loppu lauma juoksi määkien hajallaan, kunnes yhtyi taas ja seisattui pellon jalkaan yhteen rykelmään, huohottaen ankarasti ja katsellen ylös taloon päin, joku rohkeampi joukosta kopauttaen sorkkusellaan maata.
Herrat huutaen, kiroten ja pauhaten ahdistivat koiria kiinni. Niitä piestiin armottomasti ja hangattiin ikeniä villatukolla, joka reväistiin henkitoreissaan potkivan lampaan turkista. Sitä keinoa oli kuultu käytettävän lampurille koiralle.