Haukku kulki pitkin Hinkkalan pellon aitaa toiseen mäkeen, mistä oli alkanutkin, ja siellä se lakkasi. Kaikki oli taas hiljaista.
Alkoivat kotvasen päästä herrat toisilleen huudella ja kysellä, että mitenkä se oikeastaan kävi.
Yhdyttiin taas ja tultiin selville, että se kävi niinkuin oli käynyt, ilman pitemmittä mutkitta. Jokainen oli lakaissut molemmat piiput, osaamatta, ja jänis luikki omia tuttuja polkujaan makuusijoilleen takaisin, ehkä tavallista kuumemmilla korvilla ja ihmeissään tällaisesta kotirauhan rikkomisesta.
Saivat kiittää ampujat onneaan, että niin vähällä leikistä pääsivät. Olisi siinä hyvässä lykyssä voinut joku saada latingin silmilleen, sillä niin kiivas oli ristituli.
Tuumailtiin ja odotettiin, vaan ei sieltä mitään haukkua enään kuulunut.
— Lemmon koirat, että noin haihtuvat jäljiltä, tuskitteli yksi.
— No ei tässä suru auta, tuumi toinen. Otetaan ryyppy, ehkä sitte käy paremmin, kun päästään saaliiseen alkuun.
— Jaa, otetaan ryyppy, oli yleinen tuuma.
Mutta missä on kontin kantaja?
Huudettiin Jussia.