— Tjaah! silloin minulla olikin niitä sporttikaupassa täytettyjä latinkia, ja niillä ei tee mitään. Vaan nyt se oli kumma. — Mutta, jatkoi hän hetkisen vaiti oltuaan, metsän puoleltahan sinä itsekin silloin laskit.
— Hm, hymähti toinen, minä nyt satuin silloin olemaan vähän väsynyt, niinkuin veli muistaa. Mutta tätä kertaa en oikein ymmärrä. Epäilen patruuniani minäkin nyt.
Yksi arveli viaksi sen, ett'ei ollut pyssyään puhdistanut viime jahdin jälkeen. Yhden taas taisi pyssy vanhuuttaan liiaksi hajoittaa, ja vielä yksi — hän oli kiireessä vetänyt väärää liipasinta, ja sitte kun sai molemmat hanat ylös, lau'aissut liian läheltä.
Joppi oli tähdännyt kyllä paikalle, niinkuin ennen Parikkalan leirilläkin, mutta mitä tällä suusta ruokittavalla sitten saa, sanoi hän, näyttäen pyssyään herroille. Ei ollut jahtivouti antanut takaaladattavaansa.
— Sellainen pitää ostaa.
— Kyllä se on ostettava, jos tässä aikansa kuluksi joskus jahtailee.
Otettiin vielä hyvät ryypyt, sillä evästä oli vahvasti, ja lähdettiin kovalla pauhulla eteenpäin. Joukko alkoi vähitellen tulla niin äänekkääksi, että siinä piti jänisten väkiseltäkin liikkeelle kavahtaa, sillä kylässäkin jo tultiin huoneista ulos kuuntelemaan ja kummeksimaan, että mikä ihmeen meteli siellä metsässä oli.
Alimmaisen Hinkkalan isäntä ei enään malttanut kotomäellä kuunnella, vaan veti pitkävarret jalkaansa ja sanoi kävelevänsä lähemmältä tarkastamaan.
Jahtijoukko oli tullut halki metsän kylän niittymaille.
Siinä oli alkupäässä Ala-Hinkkalalla pieni uutismaa. Rukiina se oli ollut ja heinälle kylvetty, ja sitä varten oli ukko siihen keväällä hakkauttanut ladon, oikein salvunurkilla, pälhityistä hirsistä. Kattoa se oli vailla ja piti vasta ensi kevännä katettaman samasta maasta saaduilla oljilla.