Hän kömpi ylös, piteli päätään ja heitti kiroten pyssyntukin kädestään. Ei ollut sentään käynyt pahemmin, kuin että vähän tihkusi verta takaraivosta ja olkapää oli puuduksissa.
Oli sitä ensin hämmästytty, mutta sitten naurettiin, pilkkailtiin maanmiesten pyssyjä ja tarjottiin Jopille päänparannusta.
— Eihän tuo ole kuin kymmenen markan asia, tuollainen tukki, arveltiin.
Siinä touhussa ei oltu ollenkaan huomattu, mitenkä metsästä päin asteli mies, vanhanpuoleinen ukko, ja jäi ampujain taakse kyynärnojalleen aitaa vastaan katselemaan heidän menoansa, ja katseli siinä pitkän aikaa aivan lähellä, nahkaväärä piippu hampaissa.
Patruunat alkoivat loppua, vaikka niitä paljonkin oli mukaan varattu, ja ampuminen kävi harvemmaksi.
Ukko rykäsi kerran, pari.
— Mitä ne herrat täällä meinaa? saneli hän harvalleen, ottaen piipun hampaistaan.
Hänet huomattiin nyt.
— Aa, kas naapurin pappaa vaan! Tekeekö mieli herrasseuraan jahtiin? Mutta pitäisi olla parempi ase kuin tuo tuossa kädessä. Vaikka sillä kyllä torakoita hengeltä kopauttelee uunin pankolla, niin ei se täällä kelpaa. Onko nyt papalla multapenkki huulessa, kun piippu on käteen joutanut, ilakoi Joppi.
— Tapansa jälkeen kukin pauhaa, vastasi naapurin ukko vakavana. —
Mutta mitä te siitä ladosta meinaatte?