— No mitä te Eerikki siitä huolitte, onhan se hänen oma asiansa, ryhtyi puheesen Jussi renki, joka noin niinkuin toisella korvallaan oli kuunnellut vanhan miehen pakinaa, katsellen ladon ovesta ulos, viheltäen hiljalleen. — Hänenhän se oli vahinkonsa, jos olikin, ja minun hyötyni. Sainpa koko päivän levätä, kun hän vei hevosen äkeeni edestä, eikä vanha tamma jaksanut yksin vetää, ja huomenis sain vielä aika hyvät ryypyt.
— Sinä kanssa ryyppyinesi poika nallikka, äyhkäsi halveksivasti ymähtäen Eerikki, vaikka tiedänpä — jatkoi hän — että useasti olet Jopin, pahaisen isäntämme kanssa kumonnut pääsi täyteen. Minä sinun ijälläsi en viinan makua tuntenut ja olinpa jo akallinen mies, kun ensimmäisen ryyppyni kallistin. Eikä ole monta tullut otetuksi jälestäkäänpäin. Mutta oli kuinka oli, se vaan on summa, että Jopissa ei ole talonpitäjää, joll'ei hän tapojansa paranna, ja pyhäinpäivästä lähden tästä pois minä. Se häntä tällä tavalla retustelkoon ja kuunnelkoon sen haukkumisia. Kymmenen vuotta tein muonalla työtä isän aikana tähän taloon ja tulimme ukkovainaan kanssa aina hyvin toimeen, mutta pojasta olen jo saanut kylläni, vaikk'ei vielä ole ensimmäinen vuosi lopussa. Se siitä tulee, kun ei lapsena tyyrätä työhön. Joskin vähän ryyppyyn menevä, oli vanha isäntä sentään itse kova työmies niinkuin tiedätte, mutta poikaa hän ei johtanut talon toimiin. Armoitteli liiaksi ainoaansa.
— Ja kuritti emäntää vaan, heh heh, naurahti siihen itsellismies ladon nurkasta. Mutta nyt elää vanha emäntä rauhassa ja syö eläkettä.
— Akat tarvitsevat kyllä ajallansa ojennusta nekin, vastasi Eerikki tiukasti, mutta se on eri asia, mistä pappi lehmän saa. Se oli paikallaan, että vainaja vastaisen varaksi määräsi emännälle eläkkeen, kun talonkirjoja pojalle teetti, mutta hänen olisi pitänyt määrätä emännälle myöskin hallitus ja hoito talossa, kunnes nähdään tuleeko pojasta kalua.
Jussia äkäytti aina, kun moitittiin hänen isäntäänsä.
— Vai kalua. Mitä saakelin kalua, matki hän Eerikin sanaa. — Olkaa huoletta vaan, kyllä se poika asiansa hoitaa, ja miestä siinä on jo kahtakin vastaan. Eikä olekaan mikään savitalonpoika meidän Joppi, vaan herrasta hän käy, olipa joukossa missä tahansa. Olisittepa olleet juhannusiltana muassa, kun sillä uudella oriilla ajettiin kievariin —
— Onhan tuo rähinä kuultu. Mutta ei sillä oriilla taloa pidetä, vaikka siihen Jopilta menikin kaikki isältänsä perimät rahat, joka penni.
— Olkaas nyt, Eerikki, kun minä puhun. Voi totisesti kun se oli lystiä. Me tultiin kievariin ja siellä tuli herrain kanssa väitös hevosista, vaan mitä ne Jopille! Joppipa lopulta näyttikin, kuka on herra ja kellä on hevonen.
— Mene sinä sinnekin herroinesi ja oriinesi, sinä samallainen haihattaja, ja suoriu niitolle, tiuskasi Eerikki ja läksi ladosta ulos. Mutta ladon ovella hän kopautti tuhan piipustaan, kaivoi kukkaroneulalla perät pohjasta kouraansa, heitti ne suuhunsa ja kieräytti ne kielellään alahuuleen, sylästen päälle.
— Vai herra, jatkoi hän kävellessään lakeiselle. Etpä poika parka näy tietävän eroa siinä, mikä on herra, mikä kollo. Kyllä sitten herroja olisi, jos kaikkia herroina pidettäisiin, ketä herrauttaa. Eihän tuo osaa Joppi paha edes nimeään kirjoittaa, enempää kuin minäkään, ja sinä tekaisisit hänestä herran.