Kun oli kylän lakeus ohettu ja ajettiin käymäjalkaa ensimmäistä metsäistä mäkeä ylös, kumartui Oskari ja veti, suu naurun mareessa, istuimen alta heinistä esiin putelin.
Jopin silmät suureni.
— Mitä juonia sinulla — mistä sinä veitikka sitä olet saanut? Ethän kumminkaan jo illalla muassasi tuonut?
— En tuonut, mutta minulla on aina sellaisia pieniä taikoja, nauroi
Oskari.
Ja Joppi yhtyi nauruun, naurettiin yhdessä että tyyni metsä kaikui ja otettiin rattailla vahva aamuryyppy, hevosen ponnistellessa mäkeä ylös ja pyöräin loksahdellessa raition kuoppiin.
Kun alettiin lähestyä mökkiä, pysyi Jopin katse melkein katkeamatta oikeanpuoleisessa metsässä.
— Tuossakin on tuuli taas murskannut hyvän hirren, sanoi hän pitkäveteisesti, omituisella painolla, osoittaen tien sivuun.
— Niinpä näkyy, vastasi Oskari välinpitämättömästi.
— Kyllä niitä sellaisia vahingoita tapahtuu. Kenen se on metsää?
— Kyllä se on minun, vastasi Joppi jonkunlaisella helpoituksella.