Tupaan tultua oli miesväki paraasta päästä asettunut pihanpuoleiselle seinustalle, vasemmalle ovesta, ja anastanut siinä istuimikseen renkien vuoteen ja siitä peräseinään jatkuvan pitkän rahin, mutta oli niitä jäänyt paljon seisomaankin ovensuuhun.
Tytöt taas pakkautuivat pellon puoleisen ikkunan alle, seinän ja uunin nurkkaukseen ja siitä ylöspäin, piikain asuntapuolelle tupaa. He olivat heittäneet huivinsa päästä olkapäilleen alas ja silittelivät, kuiskaillen, joskus tukautettuun nauruun purskahtain, hiuksiansa, mikä kädellään, mikä salavihkaa kammalla. Ja oli siinä näkyvissä keltaisia tai pellavaan vivahtavia paksuja palmikoita, punaisia poskia ja pyöreitä, lihantyvekkäitä vartaloita, jossa rinnan ja suolivyön seutu oli saanut vapaasti paisua ja vaurastua.
Oli jo tullut pimeä ja tuli sytytetty lamppuun pöydälle tuvan perällä. Siinä tarjottiin kahvia kutsutuille vieraille ja paraimmille tutuille, joita joukosta noukittiin ja kuljetettiin pöydän luo. Hanurin soittajista taitavin oli jo asettunut rahin yläpäähän, ihan tuvan nurkkaan, ja soitteli siellä hiljalleen polkan tahtia, ikäänkuin koetellen kuinka se lähtisi luistamaan. Tyttöjen joukossa alkoi joku kengän kärki, tuskin kuuluvasti, napautella samaa tahtia lattiapalkkiin ja joku pullea ruumis joutui hiljaiseen huojuntaan, kuin tietämättään.
Ei oltu perällä tuvan vielä päästy oikein lämpenemään, mutta oven suussa oli jo aika mehka miesten joukossa.
— Jaa, että heitettäisi, kuului sieltä.
— Niin "kellua ja kellua", sanoi pohjalainen.
— Onko siinä henkeä?
— Kyllä se käy ja kukkuu —
— Taitaa käydä kun kannat —
— Ei maar, kallista korvasi tänne, niin kuulet.