Avattiin ovi.
Miehet hoippuivat keskelle lattiata ja katselivat nauravaa tyttöparvea.
— Älkää hemppuni ilvehtikö, sanoi toinen tulijoista. — Kuka on joka talon pihtipielet niin nuuskinut, että pimeässä heti avaimeen osaisi. — Mutta täälläpä lystit tulee — ja nämä ne pojat punakoita, kuin Porista — hih! — ja hän pyörähti korollaan ympäri, niin että avoin nuttu ja pitkät kaulahuivin päät levisi siiviksi sivuun. — Näin monihaarainen minä olen — mutta kuka täällä soittaa?
Ei kuulunut vastausta.
— Mutta minä kysyn, kuka on pelimanni, kuka on kukko tässä kanaparvessa?
Jo luultiin miehen haastavan riitaa ja hanurinsoittaja, roteva mies, nousi kiivaasti seisaalleen tuvan nurkasta ja kysyi tiukalla äänellä, että mitä sillä tiedolla tehtäisi?
— Ei riitaa, ei, vastasi Porilainen, mutta minä tahtoisin voidella kieltäsi. Voisitpa muuten sanoa, että olet illan soittanut Porin pojille, eivätkä edes suuhusi sylässeet. Haeppa jonkunlaista lasiastiaa, niin katsotaan, löytyisikö mitään täältä nuttuni liepeistä. —
— Kylläpä oletkin aika herra, kun luulet, että sinua varten tänne olen soittamaan tullut. Tuollaisen miehen minä lyön seinään ja annan siihen jäädä, vastasi soittaja, heittäen, niska jäykkänä, katseensa muuhun miesparveen.
Siihen se sanajupakka sillä kerralla jäi, sillä pihan poikki kävi ratasten räikinä kuin ampumalla ja eteisestä kuului sellainen jyräys ja räminä, niinkuin ukkonen olisi sinne iskenyt ja katto alkaisi sortua alas.
Näkyipä se väräyttäneen jokaista tuvassa olijaa, rohkeimpiakin. Jokainen vilkasi ympärilleen, eikä kukaan liikahtanut ovea kohti, vaan oli ovensuuhun äkkiä jäänyt kokonaan tyhjä aukko.