Siellä oli miehiä rilloja tarkastamassa lyhdyn valolla.
— En olisi sentään niin hulluksi luullut sitä Joppia. On se näistä maksanut kolmesataa ainakin ja nyt ne ovat hajalla, sanoi yksi.
— Noo, myö tukkia lisää vaan, niin saa uudet, ja vielähän näistäkin korjaamalla saa, arveli toinen.
Mutta kolmas nauroi, että huonoa on paikatuilla kaluilla naimaan mennä, sillä varmaan se ne naimarattaikseen on ostanut, tai vaihtanut — kumminka puolin lienee tehnyt, koska vanhat turunkärryt ovat sinne jääneet.
Joppi yhtyi joukkoon.
Katumus oli vähällä saada vallan hänessä, nyt kun hän oikein huomasi mitenkä rillain oli käynyt, mutta kun hän koperoi istuimen alla olevaa laatikkoa ja huomasi pullojen siellä — kuin ihmeen kautta — säilyneen ehjinä, tuli hän ennalleen taas, ja sanoi pöyhkeästi:
— Ei meillä yhdet rillat paljoa tunnu, se ajaa rikkikin, joka rohkenee ja kenen kannattaa. Eikä niillä vaunusepillä siellä säälistä kalua näy olevankaan, Helsingistä ne olisi pitänyt heti ostaa vahvemmat — ja kaapaten kopan kainaloonsa, läksi hän takaisin kamariin.
Porstuaan tultuaan kuulosteli hän hetken tuvan oven takana.
Tuvassa oli sama väki jälellä vielä, mutta hiljakseen he siellä oleilivat. Soittaja rimputteli puoliääneen hanuriaan ja ainoastaan humalaiset puulaakin miehet pitivät kovempaa ääntä.
Joppi, taas hyvälle päälle tultuaan, huusi ovesta, että tanssikaa te siellä, kun kumminkin mielenne tekee, älkääkä suotta höriskö. Kyllä se on silloin sallittu, kun minä sen sanon. — Mutta sinä Iita — onko se siellä — jahah — keitä sinä kahvia ja tuo tänne kamariin, joutuun.