Muori oli juuri tukkoamassa Oskarin päätä, kun Joppi pulloineen astui kamariin. Hän säpsähti vähän, kun äiti sattui näkemään korin, sillä vaikka hän ei äidistään paljon väliä pitänyt, salasi hän sentään kernaasti yhtä ja toista häneltä kotona. Äidin äänetön surumielisyys kävi jonkun kerran hänen tunnollensa. Ja nytkin, kun hän äitinsä katseesta selvästi luki, että ei tässä nyt enään viinaa tarvittaisi, pani hän pullot kaappiin ja koetti lohdutella äitiään.
— Kyllä tämä oli aika hassutusta; tuli äidillekin tuollainen vaiva, puhukseli hän kaappia sulkeissaan, — mutta olkoot nyt pullot tuolla toisiin aikoihin.
— Mitä minun vaivoistani, kunhan sinusta kerrankin tulisi ihminen. Vaan hullummaksi näyt yhä tulevan — mikä lopuksi tulleekaan, huokaili äiti, ja poistui kamarista sillä hyvällään.
5.
Tuvasta alkoi jo kuulua säännöllinen tanssin jyske, niin lujasti, että se hyvin tuntui kamarissa istujain ruumiissa. Sillä vaikka olivatkin tuvan lattianaluset vanhaa tervashonkaa, niin notkahtelivat ne kumminkin, kun parikymmentä vankkaa puolipohjaa ja vielä jossain tahdin käänteessä joku raudoitettu korko hurjassa vauhdissa, yht'aikaa iskettiin lattiaan.
Joppi ja Oskari istuivat kauvan aikaa mietteissään, puhumatta mitään, mutta kun tanssi tuvan puolella hetkeksi lakkasi, alkaakseen taas heti toisessa tahdissa uudestaan, katkasi Joppi äänettömyyden ja sanoi vähän arastelevalla äänellä:
— Äiti muori näytti olleen pahoillaan tästä reisusta.
— Vieläpä hyvillään, että sanotkin! Hassuttele vähemmän! Olen kyllä nähnyt sinut hurjalla päällä ennenkin isommassa humalassa, mutta ethän mielestäni nyt ollut kuin tavallisessa hölkkäviinassa — —
— Paremmin se olisi käynytkin, jos olisi ollut enemmän kurssia, keskeytti Oskarin Joppi. — Otetaanpa nyt ryyppy sen ropsun päälle, lisäsi hän, nousten seisaalleen.
— Anna jäädä nyt tällä kerralla. Enkä minä tohdikaan ottaa mitään, ett'en saa vielä veren vihoja, kun on tämä haava päässäni.