— Tuntuupa olevan tavallisen uljas ryyppymies se Sillanpään puuska, sanoi Oskari, kun oli matkamuistelmissa tultu siihen kohtaan, että yösijan hakijat jo oli viety vierasten kamariin ja tarjottu puuskalle kaupungin tulijaisia.
— On se jotensakin väkevä, myönsi Joppi. — Minä olen tuttu sen papan kanssa ennestään, ja sanoinhan sen sinulle jo sinne mennessämme. Vai muutenko meitä olisi yösydämmenä sisään laskettu ja vieraskamariin kuletettu, oho!
— Mutta mitä pidit tytöstä? kysäsi hän silmää iskein.
— No ei se ainakaan näyttänyt pelkuri olevan miesten joukossa, ei vähääkään vauhko, vastasi Oskari.
— Vai ei se osaisi olla, joka on kaupungissa neulouskoulut ja muut käynyt — ja sillä onkin rahoja omassa hallussa, joihin ei tule emännän eikä puuskan mitään, lisäsi Joppi ikäänkuin koulunkäynnin selvitykseksi.
— Ilmanko se näytti vähän veitikalta, sanoi Oskari. — Etkö muista, kun maata mentäissä uhkailit mennä hänen kamariinsa, kuinka makeasti hän nauroi, oli käyvinään tukkaasi kiinni ja sanoi, että "ei nyt sentään niin suutapahkaa passaa tulla".
— Oh, peijakas! huudahti Joppi hyvillään. Sitä kohtaapa en oikein muistakaan, taisin olla vähän liikaa. Mutta kuule, hyvä veli, pannaanpa veden sekaan, kuuman veden.
— Taitaisi se olla parempaa.
— On se. Ja Joppi kävi toimessa vettä.
Sitten he taas jatkoivat matkakertomustansa.