Tuvassa jatkui tanssi kiihkenevällä vauhdilla. Ovi porstuaan oli selkimäselällään ja siihen oli kokoontunut joutilasta väkeä, tanssimatonta, pientä poikaista ja muuta. Ja toisinaan tunkeili siitä joukon lomitse, työntäen pikku poikia sivulle, joku tanssipari ulos vilvoittelemaan. Lyhempi ihminen siitä ei nähnyt tupaan mitään, tunsi ainoastaan kasvoissansa sieltä tulvaavan lämpimän, hielle haiskahtavan höyryn, mutta joku pitempi mies saattoi ovensuussa seisojain ylitse hyvästi nähdä sekamylläkässä pyöriviä, ylös ja alas hyppelehtäviä lakkia ja lakkien alta punakoita, märkiä naamoja.
Kamarissa olijat huomasivat, että joku kolkutti oveen.
— Kuka siellä nyt, sanoi Joppi, ja meni katsomaan. — Ahaa, Nuurperi!
Oskari joutui koko lailla hämilleen, sillä Joppi ei ollut lainkaan muistanut puhua hänelle, että oli pannut kauppiasta noutamaan, ja sen nyt piti nähdä hänet sellaisessa tilassa.
— Tervetuloa, tervetuloa, arvoisa veli, puhui Joppi ovella. — Tässä ollaankin paremman seuran puutteessa, vaikka niinkuin näet, on täällä muuta joukkoa kyllä. Annoin heille luvan tanssia näin kisaviikolla. Käydään sisään vaan. Tuo sinä Jussi tavarat tänne ja toimita meille kuumaa vettä lisää, ole nyt passarina vielä tämä ilta.
Joppi, hyvällä puhetuulella ja niin suuren kuulijakunnan läsnäollessa olisi tainnut puhutella vierastaan vielä pitemmältäkin siinä avoimessa ovessa, mutta tämä astui sisään ja veti oven kiinni.
— Aa, täällähän on metsäherrojakin — vaan kuinka on laita, ovatko herrat tapelleet, kun noin on pää siteissä, he, he, kysyi hän heti, riisuessaan turkkiaan ja kalossiaan ovipielessä. Saatuaan kalossit jalastansa kääntyi hän keskilattialle, hykersi käsiään yhteen, ikäänkuin niitä olisi palellut, otti rintataskustaan punakirjavan nenäliinan, jolla pyyhkeili kasvojaan ja hiuksiaan, nosteli ja näpäytteli sormillaan takkinsa rintapieliä, ja levitti Jopin kamariin sellaisen tympäisevän hajuveden tuoksun, joka useita naisia seuraa kaikkialla, vaan jota jotkut miehetkin pitävät yhtenä hienouden ja herramaisuuden tunnusmerkeistä.
— Todellakin, mikä Alanderin päähän on sattunut? kysyi hän uudelleen, antaessaan Oskarille kättä.
Oskari oli hämillään hieman, rykäsi ja katsoi Joppiin.
— Tuo isäntähän se ajoi kumoon, sanoi hän, kun Hämeenlinnasta palattiin.