— Kaksi markkaa! Toinen palkasta jälellä, toinen juomarahoiksi! —
Oi saatana! mutisi hän melkein ääneensä hammasten välissä.
— Mutta minäpä kiellän ne pelihäviöt, kiellän jumaliste ja sanon etten ole saanut mitään — vielä tänä iltana tässä toisten kuullen. — Menen vaikka oikeuteen —.
Ja hän jäi yhä istumaan ja odottamaan tuolille.
Puhe kulki konjakin kera kuin rasva. Joppi alkoi jo olla hyvässä humalassa uudestaan ja hänen leveästi kahahtava naurunsa säesti yhtenään toisten puhetta niinkuin rikkein läppä vanhassa positiivissa. Tukki-Oskari ja kauppias ryyppivät varovammin, mutta oli sentään Oskarikin jo kokonaan unohtanut haavan päässänsä ja kauppiaasta oli katari kadonnut ja hän pudotteli jo paperossin tuhkaa rinnoillensa, muistamatta pyyhkäistä sitä pois.
— Hä hä hä hääh! hähätti Joppi, pistäen sokeria tyhjään lasiinsa, — vai osti lukkari itselleen supinnahkaturkin. Kyllä vaan olisi tarjennut laulaa lammasnahkoissakin, he he heeh!
— Niin, ja annas kun maksoi kaksisataa vanhasta rajasta, sanoi kauppias.
— Vie nyt jo tikulla pihalle! hulluko se on? — tuumi Oskari.
— Tai ei se sitä sentään vielä maksanut, mutta antoi se velkakirjan Simolle, jatkoi kauppias. — Ja aatelkaas, kun minä Pietarissa en tuosta maksanut kuin kaksi ja puoli sataa meidän rahassa, ja se on turkki.
— Ka kun en ollenkaan huomannut katsoakaan, sanoi Joppi, vaikka kyllä näin, että veljellä oli uusi turkki päällään. — Aai — tämähän on parasta lajia. Vie tulimmainen kuinka hieno karva! Samaa tyyliä kuin kirkkoherrallakin —.
— Tämä on hienompi vielä.