— Se ei kuulu sinuun, mitä minä omassa talossani ja omilla rahoillani teen, sinä vanha ärmätti. Ja välipä näillä isän rahoilla, juo tahi pelaa. Niitä sinä heinää jos haluttaa, mutta me otamme ryypyn. Kas tätä!
Hän heilutti pulloa korkealla ilmassa ja lauloi keikkuen kahden puolen:
"Tällaisille pojille ne herrain päivät passaa,
Kun ei ole talon pitoa eikä hellua suremassa".
— Mutta pianhan tämä loppuu näin pikkuinen pullo.
— Paljonko yhdestä nuijasta sitten pesee neljää suuta, tuumivat naureskellen toiset. Niinhän se on kuin sylkäsis kiville.
— Eiköhän ruveta sentään niittämään, tuumi itsellismies, sillä taitaa kyllä olla liian vähän ainetta siinä pullossa, että kannattaisi näin monen miehen ruveta nuijapäivää pitämään, vai mitä arvelette?
— Niittämään kyllä, sanoi Eerikki, ja hän vetäsi uudestaan lapan saapasvarrestaan, jossa hän sitä heinässä kuletti, pisti vikatteen varren vyönsä väliin ja lapautti vielä hiomisen jälkeen kertaalleen rautansa oikein purevaksi.
Hän näytti taas lauhtuneen ja päässeen entiselle työtuulellensa. "Tule terä, tule terä, seitsemän sepän terä" luki hän lyödessään lapan tahtiin, ja se näytti nuoria miehiä varsin huvittavan. Sitten lisäsi hän viimeisen kerran lyötyään, että "puri olkoon nimesi" ja iski vikatteensa heinään.
Sillä välillä oli isäntä vetänyt Jussin syrjään ja kuiskutellut hänelle jotakin, ja kolme miestä läksi nyt vaan lakeiselle, sillä Jussi asteli isännän perässä ladolle.
Kun he tulivat latoon, otettiin levein ovilauta ja asetettiin sen toinen pää kynnykselle ja toinen piimäpurakan päälle ladon lattialla, niin että siitä tuli ikäänkuin leveä lavitsa. Laudan toiseen päähän aivan purakan kohdalle istui kahareisin renki, ja isäntä asettui kynnykselle, vetäen likaisen korttipakan housunsa taskusta. Niillä papereilla oli monta nakkia lyöty, eikä äkkinäinen juuri olisi eroittanut, mikä niissä oli selkä, mikä etupuoli, mutta Jopille ne olivat rakkaat kalut, ja rikkikuluneista kulmista hän tarkkaan tunsi joka lehden. Ei hän sentään näillä korteilla pelannut oikeitten taiturien kanssa, mutta aina ne kumminkin olivat matkan varalta hänen taskussaan.