— Nakkiako otetaan? kysyi hän lyöden pakan lautaan ja työntäen lakkinsa toiselle korvalle.
Jussi tahtoi viimeistä voittoa, sillä se olisi hauskempaa, eikä käy niin kovalla kiireellä kuin nakki.
— No siinä on lehdet, olkoon sinun tahtosi. Pullo pistossa tietysti.
Tämä on lystiä näin heinässä, Jussi.
— Karttuuhan niitä jo pulloja puolikkaankin pistolla, mutta pannaan ensin määrä kuinka monta.
— Kolme mieheen. On tullut niin paljon tänään haukatuksi jo, ett'ei taida enempää jaksaa.
— Kyllä se passaa paikalle —
Löivät siinä nyt olutta korteilla isäntä ja renki, kiireisenä heinäaikana ja poutapäivänä.
Olikin oikein tyyni, helteinen heinäpäivä. Pikku linnut, joita aamulla viserteli joka pensaassa noron reunalla, olivat hiljaisina painuneet syvemmälle isoon metsään, siimekseen. Ei kuulunut muuta ääntä, kuin silloin tällöin niittäjien lapan kalkutus ja kärpästen yhtämittainen surina. Ne parveilivat saaliin himoisina ja lämpimästä virkkuina kaikkialle, tulivat ladolle ja iskivät vimmatusti kiinni Jopin niskaan, joka punaisena ja hiestä höyryävänä paistoi ladon ovella, kuin varsin heitä varten asetettu syötti.
Vaikka kokonaan peli-innon vallassa, sydäntyi Joppi sentään niille kiusaajille. Hän työnsi lakkia korvalta toiselle ja vuoroin niskaan, huitoi ja hosui kortti kädessä, löi kätensä matalaan oven kamanaan ja päästi pahan kirouksen.
Niittomiehet olivat istuneet mättäälle, panivat tupakan ja pyyhkeilivät hikeä paidan hihaan.