— Kyllä nyt pitäisi heittää housut pois ja panna paita poveen! tuumi
Heikki.
— Tahi paremminkin mennä tuonne latoon, sanoi itsellismies, harmillisesti naurahtain.
— Eipä totisesti, jo tämä on liian sikamaista. Ei riitä se, että yksin laiskottelee ja tuhlaa, vaan vielä villitsee tuon Jussin. Maksaa palkan ja peluttaa kansaan korttia työn aikana — korttiahan ne siellä lyövät, kun niin kättään huitoo tuossa kynnyksellä, puhui Eerikki.
Mutta toinen renki, se niitolla oleva, nousi kiukkuisena seisaalleen ja lupasi lähteä metsän katveeseen maata, koska ei nuoremmankaan rengin tarvinnut työtä tehdä. Muutti hän kumminkin mielensä ja jatkoi, joskin kovin vastahakaa, työtänsä, sillä Eerikki sanoi suorastaan synniksi ja häpeäksi maata tällaisina päivinä, vaikkapa vaan isäntä ei pitäisikään työstään parempaa huolta. Ja mitä Jussiin tulee, niin tuumi hän, ettei siitä sillekään muuta koidu kuin vahinkoa, sillä ihan vissiin se pelaa Jopin taskuun takaisin oman palkkansa. Itsellinenkin arveli viisaammaksi olla työn riitteessä, sillä kuka sen juonet tietää, voipihan se lukea heidän päivänsä vajaaksi, ja hänelläkin on ne veropäivät tehtävät, että pääsisi muualle rahatöihin.
Ladossa jatkui peli ja hikeä pyyhittiin sielläkin ja koetettiin rientää, että saataisi jotain suuhun siinä helteessä.
Jussi oli jo useasti ennenkin pelaillut ja juonut isäntänsä kanssa, kun tällä ei sattunut muita kumppania olemaan, ja yhä hauskemmalta se alkoi tuntua hänestä sellainen "herras-elämä". Hän pitikin Joppia oikeana esikuvanansa. Sillä tavalla pitäisi hänenkin kerran saada elää, ei siitä työn raatamisesta ole huvia mitään, eikä hyötyä. Mutta ollappa rahoja, elää niinkuin tahtoo ja tehdä mitä haluttaa!
Ylenmäärin miehekkäältä näytti isäntä Jussin silmissä nytkin: lakki korvallisella, noin vaan riuskasti, että pysy siinä tahi putoa, paperossi huolettomasti huulilla. Sitä ei tarvinnut suustansa ottaa, kun lehteä löi, eikä puhuissaankaan. Siinä se vaan keikkui niinkuin ilman itsestään suupielestä toiseen, savuja tuli ja tuhka putosi mihin tahtoi, mutta ei vaan pudonnut itse paperossi. Siihen tarvitaan jo konstia sellaiseen, kun piippukin tahtoo tunkea savun sieraimiin. — Ja ääni se tuli niin syvältä, sillä oli niin miehuullinen, leveä juoksu — aivan toista kuin esimerkiksi naapurin isännällä, jonka pehmeätä puhetta ei ollenkaan voinut kunnioittaa.
Toisinaan häntä kumminkin vähän harmitti, että isäntä melkein aina voitti, mutta oppirahojahan piti aina maksaa, ja minkä sille paremmalleen teki. Eikä hätää isompaa niin kau'an, kuin oli palkkaa saamatta. Tottapa hänkin lopulta oppii yhtä tarkaksi, kun harjoittelee, aina harjoittelee kun sopii.
Niissä tuumissaan oli Jussi jo hävinnyt viisi pistoa.
— Kuinka isännälle jäi kortti käteen? huomautti hän, ruvetessaan uudestaan pakkaa sekoittamaan.